Helsingin toimisto
Käyntiosoite: Kalevankatu 12, 00100 Helsinki
Postiosoite: PL 68, 00131 Helsinki
Puhelin: 09 228 601 (vaihde)
kauppakamari@helsinki.chamber.fi
Adam Smith ja David Ricardo loivat taloustieteelliset puitteet vapaakaupalle, jossa tavaroiden, pääomien ja työvoiman liikkuvuus on vapaata. Kaupankäynti on tehokasta kansakuntien välillä, kun kauppaa ei pyritä rajoittamaan esteillä. Nämä ajatukset kaupan vapaudesta ja markkinoiden kyvystä ylläpitää ja kehittää taloutta ovat säilyneet lähestulkoon muuttumattomina 1700-luvun lopulta saakka.
Kauppakamari-järjestö on ollut tärkeä paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen organisaatio, jonka tehtävänä on ollut edistää ja ylläpitää vapaakaupan ja markkinatalouden ideaa.
Tämä käy ilmi prosessori Karl-Erik Michelsenin tuoreesta kirjasta Vapaakaupan vartija.
Sata vuotta sitten oltiin tilanteessa, jossa vapaakauppa ja globaali talous kohtasi voittajansa. Ensimmäinen maailmansota tuhosi globaalin talouden ja toi tilalle kansallisvaltioihin sidotut taloudet. Euroopan rajat piirrettiin uudelleen ja suurten talousalueiden sijaan syntyi mosaiikkimainen rakenne.
Pienet kansallisvaltiot, Suomi yhtenä muiden mukana, suojasivat talouksiaan ja loivat kahdenvälisiä kauppasuhteita ympäröiviin maihin. Kansallisen talouden tavoitteena oli suojata ja varmistaa kansallisen teollisuuden ja kaupan kehitys. Johtavana ideologiana ei ollut vapaakauppa vaan omavarainen talous.
Suomi sulki rajansa itään ja avasi rajoja valikoidusti länteen. Pääomien puutetta korvattiin valtioyhtiöillä ja osuustoiminnalla. Syntyi suomalainen kolmen kivijalan varassa seisovat talousjärjestelmä, jonka neljäs kivijalka on ollut finanssipolitiikkaa johtava Suomen Pankki. Esimerkiksi Imatran voimalaitos valmistui 1920-luvun lopulla ja sen pohjalle rakentui valtiokeskeinen energiapolitiikka.
Vapaakauppaa voidaan käydä erilaisissa ideologissa järjestelmissä. Suuren laman jälkeen 1930-luvulla vahvistui lännessä amerikkalainen kapitalistinen talousjärjestelmä, Saksan johtama eurooppalainen suunnitelmatalous ja idässä Neuvostoliiton vetämänä sosialistinen suunnitelmatalous. Nämä kolme virtausta vetivät Suomea puoleensa ja vahvin vetovoima löytyi Saksasta.
Suomella oli pieni, mutta tärkeä rooli Saksan uudessa eurooppalaisessa talousjärjestelmässä. Kuten tiedetään, sen kohtalo sinetöityi toisessa maailmansodassa, joka lopetti lyhyeen tuhatvuotisen valtakunnan. Jäljelle jäi taloudellisesti romahtanut Eurooppa ja valtavia menetyksiä kärsinyt Neuvostoliitto. Komennon otti Yhdysvallat, jonka johdolla ryhdyttiin rakentamaan uutta maailmaa.
Suomi jäi polarisoituneessa maailmassa kahden suuren virtauksen väliin. Idässä Neuvostoliitto rakensi omaa ”vapaakauppa-aluettaaan” eli SEV-maiden järjestelmää. Lännessä Yhdysvallat pumppasi Euroopan jälleenrakentamiseen valtavia pääomia ja vaikutti kulissien takana Euroopan taloudellisen integraation käynnistymiseen. Vapaakaupan ideaa tulkittiin kovinkin erilaisten ideologisten silmälasien läpi, mutta perimmiltään kyse oli samasta asiasta. Tavarat, pääomat ja työvoima oli saatava liikkumaan, jotta taloudellinen kasvu saatiin käyntiin.
Suomi halusi mukaan integraatioon, mutta varjeli tarkasti omaa reviiriään. Tärkeät kauppapoliittiset sopimukset EFTA:n, Neuvostoliiton, SEV:n ja EEC:n kanssa tehtiin erillissopimuksina, jotka takasivat rusinat pullasta, mutta estivät pääsyn päätöksenteon kovaan ytimeen. Suomi jättäytyi ulkokehälle, jossa se pystyi suojelemaan omaa talouttaan. Syntyi konsensus-Suomi, jossa neljän kivijalan varaan rakennettu talous kukoisti ja loi mahdollisuudet hyvinvointivaltion rakentamiseen.
Integraation suunnasta ei kuitenkaan vallinnut yksimielisyys. Nuoriso, jonka yleensä uskotaan kannattavan avoimuutta ja rajatonta vapautta, suhtautui Eurooppaan vähintäänkin nuivasti. Ristiveto kuvastaa päätöksenteon vaikeutta. Kiinnittyminen vapaakauppaan merkitsee riskien hyväksymistä, vallan siirtoa kansallisilta päätöksentekijöiltä ylikansallisille organisaatioille. Nämä valinnat ovat poliittisia ja ajasta riippuen myös ideologisia.
Globaali talous alkoi murtautua protektionististen muurien läpi 1970-luvun lopulla. Öljykriisi järkytti maailmaa, mutta se myös toi näkyviin ne osat maailmaa, jotka olivat katsoneet kehitystä sivusta. Maailma ei ollut enää pyöreä vaan litteä. Sitä ohjasivat suuret yritykset, valtavat pääomavirrat sekä tieto, joka kulki nyt kirjepostin sijasta valonnopeudella verkoissa. Miljardit ihmiset muuttuivat kasvottomista kansalaisista asiakkaiksi, jotka tarvitsivat ja halusivat teollisen vuosisadan tuotteita ja palveluja. Taloudellisen integraation hyökyaalto vei mennessään Neuvostoliiton ja toi tullessaan maailmankylän, jonka loputonta nälkää ruokkivat jälleen Adam Smithin ja David Ricardon ajatukset.
Suomi pyrki pois ulkokehältä, mutta matka talouden sisäpiireihin oli pitkä ja kivinen. Neljän kivijalan talous piti romuttaa ja konsensus-ajattelu hylätä. Kilpailu tuli ovista ja ikkunoista ja kilpailussa menestyivät vain parhaat ja vahvimmat. Nokia nousi tuhkasta voittajaksi.
Nokia rakensi siltaa vanhan ja uuden maailman välille, mutta myös Nokia joutui antamaan periksi globaalin talouden voimille. Teollinen yhteiskunta rakentuu oman maan raaka-aineille ja voimavaroille. Globaali tietoyhteiskunta rakentuu kansainväliselle finanssikapitalismille ja nerokkaiden ihmisten korvien välissä liikkuville ajatuksille.
Finanssikriisi horjutti globaalia taloutta, mutta samalla se myös tervehdytti sen rakenteita. Yhden ideologian sijaan tuli useampia ideologioita, joista merkittävä osa kannattaa paluuta protektionistiseen maailmaan. Mitä tulee tapahtumaan, se on tulevan 100 vuoden tulevaisuuden mielenkiintoinen kysymys.